Tampereen taidemuseossa on parhaillaan Wäinö Aaltosen (1894-1966) taidetta esillä. Kävimme näyttelyssä tänään ja se herätti monenlaisia tunteita satunnaisessa näyttelyvieraassa.
Pohdin sisälle museoon astuessa, mitä oikeastaan voin odottaa Wäinö Aaltosen näyttelyltä? Raskaita veistoksia suurmiehistä? Suomen historian kuvittamista suomineidoilla ja muilla kansallisuusaatetta pönkittävillä hahmoilla? Mustavalkoista, harmaan tai korkeintaan hapettuneen pronssin vihertäviä sävyjä? Kokonaisuus kuitenkin yllätti ja mieleen jäivät erityisesti Aaltosen käyttämät värit maalauksissaan ja oivaltavasti luotu näyttelyarkkitehtuuri, joka korosti taitelijan käyttämää väripalettia ja parhaimmillaan ne nostivat tutut patsasaiheet uudenlaiseen näköalaan, jopa loistoon.
Keskikerroksen näyttelytila, josta aloitimme kierroksen, oli valitettavasti hieman tylsä. Se toisti omaa ennakkokäsitystäni ja mielikuvaani monotonisesta aihepiiristä ja näyttelystä. Hautamuistomerkit ja osuustoiminnan monumentti eivät säväyttäneet mitenkään. Niiden väliin on järjestetty tila, jossa esitellään taiteilijan elämää seinän kokoisella aikajanalla sekä pöytävitriinin alle järjestetyillä käsinkirjoitetuilla kirjeillä, muistiinpanoilla ja luonnoksilla. Nämä kiinnostivat kuitenkin historiantutkijan näkökulmasta, ja oli selvää, että Aaltosella oli ollut erittäin vaikuttava ja pitkä ura. Monia suomalaisia kaupunkeja koristavat hänen patsaansa ja kymmenet (ellei sadat?) tuhannet suomalaiset ohittavat päivittäin hänen luomuksiansa esimerkiksi Helsingin, Tampereen ja Turun keskustassa. Aaltosen teoksista on tullut osa suomalaista kulttuurimaisemaa, esimerkiksi Hämeensillalla tai olympiastadionin Paavo Nurmen patsaan muodossa. Silti kierros sisääntulokerroksessa oli pettymys. Eikö Aaltosesta saa mitään muuta irti. Onneksi olin väärässä.
Yläkertaan noustessa avautuu näyttelystä ja Aaltosesta aivan toisenlainen sfääri. Tummaan siniseen näyttelytaustaan on liitetty Aaltosen taidetta, myös siis maalauksia, joiden värit ovat herkullisia. Runoilija ja muusa saavat hehkua kullanvärisinä ja idealistisina sinertävää taustaa vasten, ja väreistä nauttivana – ja sinistä rakastavana – hengitys melkein salpautuu. Upeaa oivallus luoda aivan uudenlainen maailma klassisilla aineksilla. Alakerrassa koettu pettymys oli ohitse ja taide sekä loistavasti rakennettu näyttely(arkkitehtuuri) veivät mukanaan.
 | |||
| Wäinö Aaltonen, Jokimaisema talvella, 1937. Kuva: Kansallisgalleria. |
Myös klassiset Paavo Nurmen juoksijapatsaat yllättivät. Niitä on (muistaakseni) valmistettu 5 ja saman verran pienoismalleja oli myös esillä. Mutta millä tavalla? Sulavaliikkeisen juoksijan askeleet olivat nostettu eri väristen pylväiden päälle. Kun katse siirtyi näyttelytilojen läpi rakennuksen perälle, oli katsojan mahdollista poimia juuri täsmälleen samat sävyt Aaltosen kubistisista ja realistisista maalauksista. Sama taika toimi yläkerran näyttelytiloja lähestyttäessä monesta suunnasta. Maalausten värikylläisyys ja niistä näyttelyrakentamiseen tarkasti poimitut sävyt nostivat myös veistokset uudella tavalla esille ja ikään kuin henkiin.
Samalla näyttelyvieras sai kulkea 1900-luvun taidesuuntausten läpi Aaltosen elämäntyötä seuraten. Näyttää siltä, että Aaltonen osasi mukautua ja muuntautua taiteilijana. Ehkä juuri se olikin hänen pitkän ja menestyksekkään uransa salaisuus.
Näyttelyn tiedot:
https://www.tampereentaidemuseo.fi/exhibition/waino-aaltonen-luomisen-riemu/
rakkaudElla
